perjantai 29. tammikuuta 2016

Cats mediassa ja suuria tunteita

Moikka! Lupasin esitellä pukuja, ja sitä teenkin nyt pienissä määrin, sillä Cats on ollut ahkerasti esillä eri medioissa. Näissä asut eivät ole vielä 100% valmiita, sillä niitä on kuvattu maanantain ja tiistain harjoituksissa. Pidämme varsinaiset asukuvaukset ensi viikolla.

Hi there! I'm sorry, but no properly translation this time, because my part in Cats is over and I'm kinda sad and happy at the same time and that makes me feel confused. In thist post I'm telling about my mixed feelings and doing it twice would be way too painful. Also I got lots of links to share, but they are only in Finnish. But next time I'll show you some excellent photos of the costumes and tell you more about them! And I'm telling you, the result was AWESOME. Everybody have been working so hard, and you can see it... I fell into tears last night, when Grizabella-Kirsi sang Memory. I just can't thank everyone enough, I'm so lucky when I got my part in this musical. This is the best thing ever.

Olen ihan hengästynyt eilisen ensi-illan jäljiltä, melkoista tunnemyrskyä! Vielä tiistaina mietin, että onko tässä touhussa oikeasti mitään järkeä, kun vaatteisiin tuli vino pino korjauksia joiden tekemiseen oli aikaa joitakin tunteja... :D Cats taputeltiin kasaan niin nopealla aikataululla ja pienillä resursseilla, että luonnollisesti puvustus putosi "ravintoketjussa" melko alas. Olemme siis olleet erittäin arvostettuja, siitä ei ole kyse. Tarkoitan sitä, etä treenit kaupunginteatterin Juhanilla aloitettiin vasta maanantaina, ja vasta silloin näimme millaisia puvut oikeasti ovat isolla lavalla ja mitä kaikkea pitää korjata. Aina välillä Heli kuiskasi "nuo legginssit lököttävät" tai "Munkeströmin suojat pitää taas maalata", ja lista oli lopulta vähän turhan pitkä ottaen huomioon, että kenraaliin oli enää kaksi yötä. No, nukuimme yön yli ja sitten aloimme taas paahtamaan - en viitsi sanoa, miten pitkiä päiviä tässä olemme tehneet, mutta sanotaanko että ihan tarpeeksi pitkiä! :D 


Välillä iski hetkellinen epätoivo. Helillä pysyi homma hallussa, luonnollisesti, puvustusammattilainen kun on, mutta itsestäni en ollut aina ihan yhtä varma. Miten ihmeessä saamme tämän kaiken tehtyä? Sitä oloa on niin hankala pukea sanoiksi, on ihan älytöntä että en ole ennen tehnyt teatteripuvustusta ja yhtäkkiä huomasinkin olevani mukana ison lavan pukutiimissä suuren vastuun kera. Ei ihme, että loppua kohden alkoi hirvittää, tässä pyörityksessä menisi pasmat sekaisin vähän kokeneemmallakin. Onneksi paniikkini oli aika tavanomaista laatua, sillä olo tuntui aina vähän paremmalta kun vaan muistin syödä kunnolla ja levätä vähän :D Mua jännitti aika tavalla myös siksi, että kävimme maanantaina ekaa kertaa kaupunginteatterin kulisseissa ja tajusin, miten iso teatteri oikeasti on ja miten valtava lava on. Kyllä siinä hetkeksi hiljeni kunnioituksesta.


Stressin keskellä koimme kuitenkin myös hyviä hetkiä. Oli melkoista päästä katsomaan oman työnsä tuloksia valoissa ja lavasteissa ja orkesterin kanssa. Ne puvut, jotka olivat tuottaneet eniten päänvaivaa ja joiden eteen oltiin tehty ihan liikaa töitä, olivat parhaita. Pimeässä teatterissa, lavasteiden hohtaessa vuoroin punaisena, vuoroin valkoisena, on ihan oma tunnelmansa. Jos jo harjoituksissa oli tällainen olo, niin entäs sitten yleisön kanssa?


Valtavan loppurysäyksen jälkeen koittikin keskiviikkoilta ja kenraaliharjoitus. Päätin olla silloin katsomossa ja sain vapaalippuja muutamalle ystävälleni. Se oli ihanaa ja kamalaa. Välillä kauhistutti. Mitä jos jotain hajoaa? Miten pukijat selviytyvät? Ei kai kukaan telo itseään? Onneksi suurimman osan ajasta pystyin nauttimaan näkemästäni ja elämään yleisön mukana, rakkaita ystäviä vasemmalla ja oikealla puolellani ja Heli toisella puolella katsomoa. Kenraali oli omaisnäytös, joten tietenkin yleisö oli ihan villinä. Se tuntui ihan mahtavalta. Hellikkitanssiaisten kohtaus sai liki minuutin kestävät aplodit, ne eivät vaan ottaneet loppuakseen! Ihmiset hurrasivat, taputtivat ja lauloivat mukana. Ystäväni olivat ihastuksissaan, yksi kertoi että on kyllä pakko ostaa lippu näytökseen koska haluaa kokea tämän kaiken uudestaan. Näyttelijät olivat huippuja. Orkesteri oli huippu. Ainiin, tiesittekö että Catsissa on 16-päinen orkesteri? Alkuperäisessä Catsissa oli vain 9 henkeä. Orkesteri on nostettu keskelle lavaa näkyviin, koska nykyään tämän kokoluokan orkesteri on teatterissa harvinainen näky. Ihan mahtavaa! 


Kenraalin jälkeen oli vielä vähän korjattavaa, mutta selvisimme urakasta kunnialla. Sitten olikin ensi-ilta ja valtavaa jännitystä ilmassa. Pukeutuessani mustaan mekkooni ja koruihin tuntui vielä pahemmalta kuin eilen, koska nyt teatteri oli täynnä maksavia asiakkaita. Sydän takoi, kädet hikosivat ja kaikilla oli enemmän tai vähemmän hermostunut olo. Ompelin vielä viime hetkessä Victor-kisun kynsikkäisiin vahvistusompelia, mikä oli hyvä, koska sain jotain muuta ajattelemista. Sitten soikin summeri, Juhanin ovet avattiin ja yleisö alkoi vaeltaa saliin. Apua. Kiipesimme Helin kanssa yläriville, istuimme alas ja kielsimme toisiamme säntäämästä alas tarkistamaan, olihan kaikki kunnossa. Luotimme siihen, että tytöt (Salpauksen harjoittelijat) selviävät pukemisesta kunnolla. Niin selvisivätkin. Kapellimestari astui lavalle aplodien saattamana ja show sai alkaa. Heli kertoi, että odotti jatkuvasti sitä hirveää paniikintunnetta, kun tajuaa että on unohtanut jotain. Niin minäkin. Mutta ihan turhaan, olimme tarkistaneet kaiken niin moneen kertaan että se kamala tunne jäi tulematta. Pystyin nauttimaan esityksestä. Hei, yleisöhän rakastaa tätä! Väliaplodeja raikui aina kun tuli yhtään pidempi hiljaisuus, ja Hellikkitanssiaiset saivat taas pisimmät aplodit. Ihmiset nauroivat, kohisivat ja näyttivät nauttivan sydämensä kyllyydestä. Ensimmäisen näytöksen päätti Kirsi-Grizabellan laulama Muisto, joka lopultakin avasi itkuhanani. Grizabellan seisoessa yksin valoissa, Helin tekemän suuren kaulakorun luodessa heijastuksia yleisöön ja kenties maailman kauneimman laulun soidessa tuli se tunne, että me teimme sen, ja kunnolla teimmekin. Olin aivan valtavan ylpeä, onnellinen ja haikea samaan aikaan. Kaikki ovat tehneet niin upeaa työtä. Tämä on se hetki. 


Väliajalla kuului innostunutta puheensorinaa ja kuulimme kehuja. Ja toisen näytöksen aikana meno vaan parani. Lopulta loppukumarrusten aikana takarivi ja muutama muukin osoitti suosiotaan seisten, mikä ei ole ensi-illassa ihan tavallista. Mulla oli omat bileet takarivissä. Yleisöllä oli hauskaa, lavalla oli hauskaa, ja kaikki oli hyvin. Se on tehty. Ja se on tehty rakkaudesta teatteriin.


Suuntasimme vielä ensi-iltabileisiin syömään, juomaan ja nauramaan. Tämä on ollut elämäni parhaita kokemuksia, ja toivon että saan kokea vastaavaa uudestaan. Tänään kävimme Helin kanssa teatterilla pakkaamassa tavarat ja olo oli kamalan haikea. On vaan itkettänyt koko päivän, koska tätä tehtiin niin suurella intohimolla, työllä ja tuskalla, ja PAM - nyt kaikki on ohi, työsopimukseni päättyi, eikä mua enää tarvita kissojen parissa. Ajatus työttömyydestä ja jatkuvasta vapaa-ajasta ahdistaa. Haluan olla taas tarvittu ja arvostettu, enkä olla yksin kotona päivästä toiseen. Tietenkään hyvästejä ei kenellekään heitetty, koska ensi viikolla vielä kuvataan ja näytösten loputtua on tiedossa hautajaisbileet. Mutta nyt oikeasti itkettää. Ja arvatkaas millä tämä valtava rinnassa ammottava tyhjä aukko paikataan?

Uusilla projekteilla. En ole ehtinyt ommella itselleni ollenkaan, mutta Catsin jättämä tyhjyys vaatii ainakin unelmien iltapuvun ompelun (hehe, olen jo aloittanut sitä, oli tarkoitus pukea päälle ensi-iltaan, mutta olikin niin kiire kissojen asujen kanssa etten ehtinyt valmistaa sitä loppuun), cosplayta ja ehkä jonkin pähkähullun pukuhistoriaprojektin...

Ensi kerralla saatte nähtäväksenne erinomaisia kuvia ja valtavan, virallisen tekijälistan sopivan mahtipontiseen sävyyn. Catsin takana on iso tiimi, joista jokainen on korvaamaton. Haluan tässä vetistellessäni siis esittää elämää suuremmat kiitokset teille, työtoverit - kaikki lavalla ja sen takana, kaikki jotka olette sidoksissa Catsiin, olette aivan mahtavia! Kanssanne oli suuri ilo ja kunnia työskennellä. 

2 kommenttia:

  1. Vaikken ole kommentoinut niin olen seurannut tätä etenemistä blogistasi. Rakastan musikaaleja ja olisi upeaa päästä Cats katsomaan (toivotaan matkarahaa). Varmasti jää todella tärkeäksi kokemukseksi vaikka eihän sitä tiedä mitä kaikkea jännää pääset tekemään. Eka iso projekti on kuitenkin aina onnistuessaan jotain niin siistiä. Onnea sinulle ja tiimille! Täällä odotetaan intona lisää kuvia ^_^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Kivaa että blogini parissa on moni viihtynyt, vaikka kiirettä on pitänyt niin olen aina pyrkinyt kertomaan kuulumisia kun jotain kerrottavaa on. Toivottavasti pääset katsomaan!

      Lisäkuvia tulee än yy tee nyt!

      Poista